Elämä käy kovin raskaaksi, jos kaiken ottaa aina niin vakavasti. Esimerkiksi itsensä. Ainakin minulla on taipumus suhtautua joskus perin kriittisesti ja dramaattisesti omiin sanomisiini, mielentiloihini ja tuntemuksiini.

Mutta tämänhän pitäisi ollakin kristityn asenne, pitää alati valvoa ja tarkkailla itseään...?

Niinpä. Ja tämän seurauksena sitä sitten pyörii itsensä ympärillä, oman juonikkaan minän pomputeltavana. Ja "minä" keksii kyllä mielellään hartaita uskonnollisia syitä - vain saadakseen olla kaiken huomion keskipisteenä.

Mutta tänäänpä nauran omalle minälleni: Sinä vanha veijari, pidähän pienempää suuta, tai tuo naamasi on kurassa jälleen! Ja millainen klovni sieltä alta paljastuukaan, kun tuo hurskauden naamari riisutaan!

Ja kun käännän silmäni kohti Kristuksen kasvoja, joista säteilee pyhyys ja rakkaus, tuo pieni klovni kutistuu ja häviää  - ja tilalle syntyy ilo ja rauha.

Riittää, kun tiedän, että Herrani ottaa vakavasti minut ja minä Hänet. Silloin sitä kohtaa elämässään paljon enemmän hauskoja asioita, kuin luulisikaan.

Kunpa voisinkin elää niin kuin viisas. Viisas ymmärtää Herran tahdon. Viisas mies rakensi kalliolle. Viisaat neitsyet ottivat öljyä mukaansa.

Jeesus näki, että Hänen paluunsa aikoina on olemassa ymmärtäväisiä morsiusneitoja, joiden lamput palavat kirkkaasti, eivätkä sammu. He ovat ymmärtäneet, että öljyastiassa pitää olla öljyä. Saattaahan öljylamppu tosin valaista hetkisen myös tyhjillään, vanhoilla kaasuilla. Juuri tähän luottivat tyhmät morsiusneidot, jollainen itsekin olen ollut.

Mutta sellainen valo ei kestä.

Kuinka paljon palvelustyötä voidaankaan tehdä noilla vanhoilla kaasuilla! Liekki kyllä jotenkin palaa, mutta alkaa kohta jo lepattaa sisäisen elämän puutteesta.

Paavali halusi meidän vaeltavan viisaiden tavoin ja ottavan vaarin oikeasta hetkestä:

"Katsokaa siis tarkoin, kuinka vaellatte: ei niinkuin tyhmät, vaan niinkuin viisaat, ja ottakaa vaari oikeasta hetkestä, sillä aika on paha. Älkää sentähden olko mielettömät, vaan ymmärtäkää, mikä Herran tahto on. Älkääkä juopuko viinistä, sillä siitä tulee irstas meno, vaan täyttykää Hengellä". (Ef. 5:15-18).

Nyt on aika täyttyä Hengellä ja astua sisäisesti Kristuksen valaisemaan elämään!

Ja tätä valoa asettuvat enkelitkin ihastelemaan: "Kuinka suuri onkaan tuon salaisuuden kirkkaus", kirjoitti Paavali, "Kristus teissä, kirkkauden toivo"!

Jumala antaa astiaamme juuri tämän sisällön, avaten sydämemme silmät näkemään tämän ajan ylitse, näkemään järkkymättömään ja katoamattomaan todellisuuteen, ylösnousseen Kristuksen herruuteen ja kuninkuuteen, jonka koko maailma on pian näkevä. Siksi voimme soveltaa Raamatun tekstiä suoraan tähän päivään:

"Jo on hetki teidän unesta nousta; sillä pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun uskoon tulimme. Yö on pitkälle kulunut, ja päivä on lähellä. Pankaamme sentähden pois pimeyden teot, ja pukeutukaamme valkeuden varuksiin." (Room. 13:11,12).

"Ja sinä pelastat nöyrän kansan, mutta sinun silmäsi ovat ylpeitä vastaan, sinä alennat heidät. Sillä sinä, Herra, olet minun lamppuni; Herra valaisee minun pimeyteni." (2. Sam. 21:28-29).  

Daavid oli valittu kunigas, joka joutui elämään maanpaossa, koska hallitseva kuningas Saul vainosi hänen henkeään. Kaikki sympatia näissä vaiheissa kyllä menee Daavidille, sillä Saul oli jo luopio, josta Herran Henki oli poistunut. Hän kärsi jyrkistä mielialan vaihteluista ja käsittämättömistä raivonpuuskista, joissa lohtua oli tuonut vain Daavidin soittama musiikki.

Kun Saul seurueineen sitten erään kerran oli Daavidin ulottuvilla kuin tarjottimella Een-Gedin erämaassa, Daavid ei käyttänytkään tilaisuutta hyväkseen, vaan sanoi yllyttäjilleen:

"Pois se! Herra varjelkoon minua tekemästä sitä herralleni, Herran voidellulle, että satuttaisin käteni häneen; sillä hän on Herran voideltu". (1. Sam. 24:6).

Lopulta Saul kukistui ja Daavid nousi valtaistuimelle ilman, että Daavid nosti sormeaankaan häntä vastaan.

Entä me, arvostelemmeko ja osoittelemmeko sormella ja suorastaan herkuttelemme, kun näemme ja kuulemme langenneista kanssamatkaajistamme? Elämme aikaa, jolloin tällaista tapahtuu harva se päivä. Raamatun mukaan Jumala tarkkailee puheitamme ja keskustelujamme erityisesti silloin, kun koskettelemme kriittisiä tilanteita:

"Silloin myös Herraa pelkääväiset puhuvat toinen toisensa kanssa, ja Herra tarkkaa ja kuulee; ja muistokirja kirjoitetaan hänen edessänsä niiden hyväksi, jotka Herraa pelkäävät ja hänen nimensä kunniassa pitävät." (Mal. 3:16).

Jumalaa kiinnostaa kunnioituksemme laatu. Daavid ei tohtinut halveksia Saulia, vaikka tämä oli riivattu, vainoharhainen ja synnin sokaisema. Kaiken lisäksi hän istui vallassa, vaikka Daavidin olisi pitänyt siinä istua. Daavid jätti asiansa kuitenkin Herran käsiin ja totesi Saulista: "Hän on Herran voideltu." 

Jumala sanookin Daavidista: "Minä olen löytänyt Daavidin, Iisain pojan, sydämeni mukaisen miehen'". (Ap.t. 13:22). 

Älä siis kiinnitä huomiotasi kenenkään ihmisen pimeyteen tai mihinkään onnettomuuteen. Katso, miten ylösnoussut Kristus valaisee kaikkea ympärilläsi. Näe, miten Hän voitti maailman antautumalla ristillä kuolemaan, jotta me kaikki saisimme elämän!

"Älkää itse kostako, rakkaani, vaan antakaa sijaa Jumalan vihalle, sillä kirjoitettu on: 'Minun on kosto, minä olen maksava, sanoo Herra'. Vaan 'jos vihamiehelläsi on nälkä, ruoki häntä, jos hänellä on jano, juota häntä, sillä näin tehden sinä kokoat tulisia hiiliä hänen päänsä päälle'. Älä anna pahan itseäsi voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä." (Room. 12:19-21).

Siteeraus vanhasta profeetan saarnasta, jota Jeesus käytti kovakorvaisen kansan herättämiseksi, osuu hyvin meidänkin aikamme ydinongelmaan:

"Silllä paatunut on tämän kansan sydän, ja korvillaan he työläästi kuulevat, ja silmänsä he ovat ummistaneet, etteivät he näkisi silmillään, eivät kuulisi korvillaan, eivät ymmärtäisi sydämellään eivätkä kääntyisi ja etten minä heitä parantaisi." (Matt. 13:15).

Syitähän altistumisellemme erilaisille synneille löytyy. Jokainen meistä on eri tavoin ja eri asteisesti sisäisesti särkynyt.

Ongelmaksemme kaiken tämän terapian tarpeemme keskellä muodostuu kuitenkin helposti se, että alamme kutsua sisäiseksi rikkinäisyydeksi niitäkin asioita, jotka tulee käsitellä syntinä. Sen sijaan, että tunnustaisimme rikoksemme Jumalalle ja saisimme anteeksiantamuksen kautta niistä vapauden, alammekin käsitellä asioitamme pelkän parantumisen tarpeen pohjalta. Silloin ajaudumme prosessiin, joka jää useimmiten kesken tai ei edisty lainkaan, koska asiaa ei ole käsitelty pohjimmiltaan synnin kannalta, vaan sitä on tahdottu yksinomaan ymmärtää ja hoitaa.

Niin kauan kuin vetoan johonkin syyhyn - olosuhteisiin, sisäiseen rikkinäisyyteeni tai sairauteeni - ja puolustan sillä syntiäni, suljen Jumalan eheyttävän ja parantavan avun elämäni ulkopuolelle. Jumala käsittelee varsinaista ongelmaamme rikoksena. Hän puhuu "pahoista teoista" ja siitä, että meille kuuluisi "rangaistus".

Mitä, onko Jumala "vihainen"?

Monet nykyajan kristityt eivät enää haluaisi kuulla ja omaksua näitä käsitteitä. He puhuvat yksinomaan armosta ja sisäisestä eheytymisestä. Mutta näin armo itse asiassa latistetaan ja sen voima mitätöidään. Armo merkitsee ensisijaisesti vapautusta Jumalan vihasta.

Syntisen todellinen ongelma nimittäin on siinä, että hän on Jumalan vihan alainen syntinsä tähden. Jumalan viha syntiä kohtaan taas ei voi lakata tai muuttua ajan myötä, ja siksi se merkitsee ikuisuuden kannalta onnetonta kohtaloa, kadotusta.

Tämä on ongelma Jumalallekin, sillä ei Hän halua luomansa ja rakastamansa ihmisen joutuvan kadotukseen. Siksi Jumala tahtoo kääntymystämme pois synnistä, jotta Hän voisi antaa meille synnit anteeksi ja parantaa meidät synnin tuottamista haavoista.

Helpotus: syntiä ei tarvitse terapoida, prosessoida, tai hoitaa!

Jumala ei paranna syntiäni, koska synti ei ole parannettavissa. Se on vain tunnustettava ja hylättävä. Sitä ei pidä selittää tai perustella. Jumala hyväksyy kyllä minut, mutta ei syntiäni. Hänen parantava tahtonsa alkaa toimia käytännössä kohdallani vasta parannuksenteon eli todellisen kääntymisen jälkeen: "...eivätkä kääntyisi ja etten minä heitä parantaisi."

Raamatun perusopetuksia on, ettei syntiemme syy ole sisäisessä rikkinäisyydessä, vaan päinvastoin sisäinen rikkinäisyytemme on seurausta synnistä. Sielumme on haavoittunut joko omien syntiemme tähden, tai toisten syntien ja rikosten tähden, jotka ovat kohdistuneet meihin. Ja jumalallinen ratkaisu tähän oli se, että Messias Jeesus Kristus kuoli meidän sijastamme:

"Hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut." (Jes. 53:5). 

 Tästä ilosanomasta nousee meille maailman vapauttavin mahdollisuus:

"Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois, että virvoituksen ajat tulisivat Herran kasvoista". (Ap. t. 3:19,20).

Minulle kirjoitti eräs henkilö, joka oli kokenut uudistumisen uskonelämässään. Lisäksi hänellä oli alkanut toimia tiedon sanojen ja profetian armolahjat. Tämä henkilö oli suunnattoman onnellinen tultuaan näin uudella tavalla Jeesuksen rakkauden valtaamaksi. Hänen uudistumiseensa liittyi myös eräitä fyysisiä ilmiöitä ja voimavaikutuksia, kuten naurua ja Hengen voimasta kaatumista.  

Sitten hän sattui lukemaan ja kuulemaan erään arvostamansa pastorin kannanottoja näistä ilmiöistä ja voimavaikutuksista. Tuo pastori on lahjakas sananopettaja ja kokenut kristitty. Hän kuitenkin tuomitsi ykskantaan nämä ilmiöt kieltäen niiden perusteella kokonaan sen hyvän, mikä oli tapahtunut tämän kyseisen uskovan elämässä.

Samaa kipeää väärinkäsitystä koki myös eräs Raamatun hurskas nainen, Hanna, pappi Eelin taholta:

"Kun Hanna rukoili pitkään Herraa, Eeli seurasi hänen suunsa liikkeitä. Hanna rukoili näet hiljaa itsekseen, huulet vain liikkuivat mutta ääntä ei kuulunut. Siksi Eeli luuli hänen olevan juovuksissa ja sanoi hänelle: 'Kuinka kauan aiot viipyä täällä juopuneena? Mene selviämään humalastasi!'" (1. Sam. 1:12-14).  

Voi tuntua todella tuskastuttavalta, kun joku, jota pidämme itseämme hengellisesti viisaampana ja oppineempana, käsittääkin väärin tai tuomitsee jonkun kokemuksemme, josta meille itsellemme on ollut suurta siunausta tai apua. Mitä siis tehdä näissä tilanteissa? Voimme ainakin elää uskomme todeksi ja todistaa sävyisästi asiasta, joka meille itsellemme on valjennut, sekä ennen kaikkea rukoilla lähimmäisemme puolesta. Hannan tapauksessa tilanne päättyi hyvin:

"Mutta Hanna vastasi: 'Ei, herra, en ole juonut viiniä enkä väkijuomaa. Minä olen onneton nainen ja vuodatin sydämeni Jumalalle. Älä pidä palvelijaasi kelvottomana naisena, vain suuren suruni ja huoleni takia minä rukoilin näin kauan.' Silloin Eeli sanoi hänelle: 'Mene rauhassa. Israelin Jumala antakoon sinulle, mitä häneltä pyysit.'" (1.Sam. 1:15-17).

Valitettavan usein nämä väärinymmärrykset, lihallinen kiivaus ja toisin ajattelevien tuomitseminen ovat kuitenkin aiheuttaneet jakaantumista niiden kesken, joiden pitäisi yhdessä loistaa "maailman valona". Oswald Chambers on sanonut: "Kun me huomaamme, että ihmiset eivät kasva hengellisesti, ja kun annamme tämän huomiomme muuttua arvosteluksi, niin me tukimme tiemme Jumalan luo."

Auttaisi varmaan myös suuresti, jos jaksaisimme jatkuvasti muistaa, että meidän kulttuurimme käsitys (ja omakin käsityksemme) viisaudesta ja ymmärryksestä poikkeaa täysin Raamatun käsityksestä: "Jos joku teidän joukossanne luulee olevansa viisas tässä maailmassa, tulkoon hän tyhmäksi, että hänestä tulisi viisas". (1. Kor. 3:18).

"Silloin Pyhä Henki täytti Jeesuksen riemulla, ja hän sanoi: 'Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.'" (Luuk. 10:21).